Mikä on arvokasta vanhuutta?

Kotonaan kotihoidon turvin asunut mies kaatui ja hänen lonkkansa murtui. Tilanteen vuoksi pitkäaikainen sairauskin alkoi oireilla enemmän ja vointi muuttui vakavaksi. Leikkaus oli riskialtis, mutta ainoa mahdollisuus kotikuntoon palaamiseen ja muuhun kuin pysyvään vuodelepoon. Lääkäri muistutti leikkauksen jälkeen omaista, että seuraava kuukausi on kriittinen eloon jäämisen kannalta.

Paranemiseen meni aikaa. Vanhus toipui ensin reilu kolme viikkoa terveyskeskuksessa ja siirtyi sitten sosiaalihuollon intervallihoitoon eli lyhytaikaiseen palveluasumiseen mahdollista kotiinpaluuta odottamaan, kun ei sosiaali- ja terveysviranomaisten mielestä ollut vielä täysin kotikuntoinen. Puolitoista viikkoa myöhemmin omainen tyrmistyi kuullessaan, ettei ikäihmiselle ollut edes mahdollistettu liikkumista omaan tahtiin, vaan hänet oli köytetty ruokasalin tuoliin ”turvavyöllä” ja sängyn laita oli nostettu ylös, jotta mies ei päässyt itse edes opettelemaan itsenäistä liikkumista.

Vasta omaisen vaatimus näiden turvatoimenpiteiden päättämisestä mahdollisti ikäihmisen omaehtoisen liikkumisen harjoittelemisen. Useita viikkoja paikallaan makuutetun vanhuksen taidot alkoivat onneksi muutamassa päivässä palata.

Hallittua riskien ottamista vai ylisuojelua?

Ikäihmisten omaisena toimiessa omainen joutuu jatkuvasti pohtimaan, mikä on arvokasta vanhuutta ja mitä riskejä tilanteessa kannattaa ottaa. On tärkeää keskustella seniorin kanssa,

• ymmärtääkö hän, missä hän on,
• mitä hän tekisi yllättävässä tilanteessa tai hätätilanteessa ja
• mitä hän itse tilanteessaan toivoo ja millaisia elämänvalintoja hän on tehnyt, jotta omainen osaa ajaa parhaiten vanhuksen asiaa viranomaisten kanssa keskustellessa.

Suomessa puhutaan paljon siitä, ettei hoitopaikkoja ole ja liian huonokuntoiset vanhukset joutuvat olemaan vasten tahtoaan kotona. Minulle sekä omien läheisteni tilanne että muut kuulemani tilanteet näyttäytyvät päinvastaisina: vanhus nimenomaan haluaa olla kotona ja haluaa pitkittää omaa ”laitokseen joutumistaan”. Oma koti tuntuu tutulta ja turvalliselta. Varsinkin muistisairaalle siirtyminen vieraaseen ympäristöön saattaa jo yksistään pahentaa hänen oloaan.

Toisaalta sosiaaliviranomaisten käytös näyttäytyy välillä jopa ylisuojeluna ja omaisen harhaanjohtamisena. Tulee vaikutelma, että kyse on esimerkiksi kotihoidon resursseista eikä siitä, mikä on vanhukselle parasta. Tässä tapauksessa hyvinvointialueen koodina intervallipaikalle joutumisessa olikin merkintä pysyvän hoitopaikan odottamisesta jo silloin, kun omaisen kanssa vielä keskusteltiin siitä, että palattaisiin toipumisen myötä kotiin. Onko se reilua?

Liike on lääke

Entä onko se reilua, että omaiselle raportoitiin, ettei rollaattorin käyttäminen suju. Todellisuudessa vanhukselle ei ollut edes kokeiltu rollaattoria, vaan arvio oli tehty sen perusteella, ettei siirtyminen kävelytelineen (kävelypöydän/”tasofordin”) turvin ollut vanhuksella sujuvaa. Vanhus väsyi pitkien käytävien kävelemisestä, ja sitä korostettiin, vaikka kotona siirtymiset ovat paljon lyhyempiä. Omainen saattaa ymmärtää sen hyvin, että tuntemattoman laitteen käyttö oli haparoivaa. Kun vanhukselle annettiin käyttöön rollaattori, kommentoitiinkin sitten, että sen käyttäminen ”sujuu yllättävän hyvin”. Tätä kokeilua alettiin tehdä vasta, kun omainen oli puuttunut asiaan. Eikö ikäihmisen tilanteessa voida ottaa huomioon sitä, mikä laite on hänelle tutuin?

Arvokas vanhuus on mielestäni muuta kuin jatkuvaa makuuttamista nostettujen laitojen takana tai ruokailua tuoliin köytettynä. Tällaisiin toimiin toki tulee tilapäisesti ryhtyä silloin, jos vanhus on sekava tai ei ymmärrä omaa etuaan. Omainen ei kuitenkaan välttämättä näe samanlaista arvoa elämässä näiden toimenpiteiden keskellä kuin minkä arvon näkee mahdollisimman itsenäisessä, tuetussa, mutta vanhuksen omaehtoisessa elämässä.

Minulle vanhuksen lonkkaleikkauksen jälkeinen aika näyttäytyy ennen kaikkea sellaisena, että hoitopaikkojen henkilöstö pelkää – johtuuko se sitten vastuukysymyksistä vai mistä – niin paljon, ettei lähdetä edes rohkeasti kuntouttamaan. Ei siis ihmekään, että vanhusten tila lonkkaleikkauksen jälkeen laskee, jopa kuolemaan asti. Kuntouttamista ei tehdä tarpeeksi ja omaehtoista liikkumista ei mahdollisteta tarpeeksi. Tässäkin tilanteessa tarvittiin näköjään äänekäs ja ärtynyt omainen vanhuksen puolestapuhujaksi. Omainen olisi hyödyntänyt jopa yksityistä fysioterapiaa, mutta sitä ei pienellä paikkakunnalla ollut nopealla aikataululla saatavilla.

Vanhus on elänyt leikkausten välissä omaehtoista elämää omassa kodissaan kotihoidon turvin. Voi toki olla, että jokin päivä vanhus kaatuu vielä uudestaan. Elämässä on useita riskejä. Onko riski on syytä ottaa? On ymmärrettävää, että omainen haluaa auttaa vanhusta toteuttamaan itsemääräämisoikeuttaan. Vanhus kun on ollut itse hyvin suorapuheinen ja selkeä sekä ennen murtumaansa että sen jälkeen siitä, mitä hän elämältään haluaa.

Käytännöt ja suhtautuminen seuraavat ikäihmistä paikasta toiseen

Kannattaa ottaa myös huomioon, että aiemman hoitopaikan toiminnalla on merkittävä vaikutus siihen, millä tiedoilla vanhus seuraavaan hoitopaikkaan siirtyy ja miten häntä seuraavassa paikassa hoidetaan. Intervallihoitopaikassa korostettiin sitä toimintaa, jota terveyskeskuksessa oli toteutettu. Samalla terveyskeskusten vajaat resurssit ovat meillä kaikilla tiedossa. Sanottiinhan terveyskeskuksesta jopa, ettei heillä ole mahdollisuutta puhelun järjestämiseen aviopuolisoiden välille edes muutaman päivän välein. Harvat kontaktit elämänkumppanin kanssa johtivat vanhuksen apeaan mielialaan, joka kohentui heti, kun puolison kanssa pääsi yhteyteen.

Terveyskeskuksen resursseista johtuvat toimenpiteet siis seurasivat vanhusta intervallihoitopaikkaan, eikä niitä intervallihoidosa kyseenalaistettu. Tämänkin takia pidän todella tärkeänä, että odotettaessa pysyvää hoivakotipaikkaa, ensisijaisesti leikatun vanhuksen puolison voinnista johtuen, siirrytään ensin kotiin elämään itsenäistä elämää kotihoidon avuin. Jospa sillä on positiivista vaikutusta siihen, millaista elämää vanhukselle tulevassa pysyvässä hoivakotiasumisessa mahdollistetaan.

Vastuu ei ole omaisella, eikä sitä saa omaiselle sysätä

Annan tosiaan omaisena enemmän arvoa sille ajalle, jonka vanhus elää omaehtoista elämää kuin sille ajalle, jonka vanhus elää massiivisten hoitotoimien kohteena, mutta ennen kaikkea autan vanhusta hänen tahtonsa toteutumisessa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että omaisen tulisi kantaa vastuu vanhuksen tekemistä päätöksistä, kuten jo sosiaaliviranomaiset yrittivät tapauksessa kirjata, että omaiset kantaisivat vastuun. Ihmisellä on oikeus tehdä itsensä kannalta hyviä tai huonoja päätöksiä niin kauan kuin ymmärtää itse riskit ja niiden merkityksen. Tätä itsemääräämisoikeutta ei ihmiseltä esimerkiksi yksin muistisairaus poista. Tämä näyttää sosiaaliviranomaisilta unohtuvan.

Myöskään lainsäädännön puolesta ei omaisilla ole ollut juridista vastuuta vanhuksista useaan vuosikymmeneen. Silti omaisia pidetään ”vastuuautomaatteina” tilanteissa, joissa omainen puhuu vanhuksen oman tahdon puolesta. Tilanteessa, jossa sosiaaliviranomaiset ovat yrittäneet johtaa omaista harhaan väitteillään, ainakin itse pidän vanhuksen puolia vielä innokkaammin, niin kuluttavaa kuin se onkin.

Omaisen hyvinvointisivusto Omaisena.fi auttaa sinua omaisena toimimisessa sekä omaisena ja omassa elämässä jaksamisessa. Sivua ylläpitää Luotettuni Oy, jonka sivustoilla esiteltävät kokemukset ovat anonyymejä tapausesimerkkejä eri puolilta Suomea.

Olemme julkaisseet Vaikeiden asioiden keskustelukortit helpottamaan keskustelun avaamista esimerkiksi hoivakotiin muuttamista pohjustamaan. Tutustu lisää sivulla Vaikeat asiat ®.