”Joko sinä TAAS lähdet?”
Minkä verran omaisena tulee antaa omaa aikaa omaisena toimimiseen?
Molempia meillä kaikilla on rajallisesti. Vuonna 2023 huomasin edeltäneiden kolmen vuoden kuin kadonneen, hujauksessa. Huomasin jo kuukausi toisensa jälkeen ajan hukkuneen jopa satoihin tunteihin puhelinkeskusteluja, palavereja, hakemusten täyttämistä ja läheisten auttamista kädestä pitäen.
Tilanne helpottui merkittävästi kun vanhempani muuttivat lopulta hoivakotiin ja luovuin kolmatta henkilöä koskeneesta edunvalvojan tehtävästä. Silti tehtävää on edelleen paljon.
Vastauksen siihen, minkä verran aikaansa antaa, voi jokainen omaisena toimiva tietää omalla kohdallaan ainoastaan itse, eikä mikään ratkaisu ole toisen ratkaisua parempi tai huonompi. Toistan: vastauksen siihen, minkä verran käytät aikaasi omaisena toimimiseen, tiedät vain sinä itse.
Kuinka monta kertaa kuulin ”ai kun sinä asut niin kaukana” -tyyppisiä lausahduksia vaikkapa kotihoidon hoitajilta. Jossain vaiheessa aloin vastata:
”Niin, mutta olen tavoitettavissa paremmin kuin joku, joka asuu samalla paikkakunnalla.”
Tällä sain taivastelijan hiljaiseksi. Ja niinhän se oli, saatoin vastata kotihoidon puheluihin useita kertoja päivässä.
Ja mitä sitten, vaikka asunkin kaukana?
Tai eräs tuttu mainitsi muuttaneensa kyllä itse koko elämänsä, kun vanhempi oli alkanut sairastaa. Kotiosoitteensa, työpaikkansa ja elämänrytminsä, jotta voisi olla vanhempaansa lähellä.
Tämä ei ole kilpailu.
Aika. Rajallinen aika. Syyllisyydentunne. Tasapaino.
Ennen kuin vanhempani muuttivat hoivakotiin olin kahden vuoden aikana muistisairaiden vanhempieni luona parista päivästä noin viikkoon kerrallaan. Jossain vaiheessa aloin kysellä, kuinka pitkän aikaa sitten vanhempien mielestä olin käynyt. Kun muistisairas läheiseni vielä hahmotti ajan, muistisairaan mielessä kuukausi olikin venähtänyt kahdeksi. Tai edellisestä käynnistä oli ”ihan kamalan pitkä aika”. Aloin muuttaa käyntirytmiäni, yrittäen kuitenkin samalla pitää omasta ajasta kiinni. Käydä useammin, mutta kerralla lyhyemmän aikaa.
Palautetta sain toki siitäkin. Olin jo aiemmin huomannut, että toinen vanhemmistani alkoi kiukutella heti, kun sai tietää, että olen seuraavana päivänä lähdössä. Minulle vahvistui se vaikutelma, että omasta lähdöstään ei kannattanut sanoa ennen kuin se on todella tapahtumassa, mutta toisaalta sen piti sujua rauhallisesti, jotta en aiheuttanut ahdistusta ja levottomuutta. Kiire ei saanut näkyä askeleissani tai tavaroiden pakkaamisen tahdissa.
Oli iltapäivä muutaman päivän vierailun jälkeen. Olin lähdössä kohti kotini rauhaa ja toisaalta kohti oman elämäni haasteita. Oven suussa äitini kysyi pettyneenä ja syyllistävällä äänellä:
”Joko sinä TAAS lähdet?”
Äiti
Niin äiti, kyllä minun on nyt lähdettävä omaan kotiin. Mutta tulen taas pian käymään luonasi. Ihan heti kun vaan ennätän, muistan ajatelleeni ja sanoneeni.
Lopulta muistisairaan kipakkuuskin katoaa, puheentuotanto lakkaa. Harmitus on haihtunut ja suupielen asennosta huomaa, jos hän ymmärtää, että nyt tuo minulle tärkeä ihminen lähtee pois. Ja saapuu sekin unohtaminen, jossa tuo vierailija ei tunnukaan enää niin tärkeältä. Hän kyllä takuulla sisimmässään muistaa, mutta se kuori, joksi ihminen muistisairauden myötä muuttuu, ei muista. Kai siinä on jotain lohdullistakin.
Keskustele ikääntymiseen varautumisesta ajoissa vanhempiesi kanssa kokemusasiantuntija Liisa Eskelisen kehittämien Vaikeiden asioiden keskustelukorttien avulla.
Aiempi versio tästä artikkelista julkaistiin 31.1.2024 Omaisena STARTTI-jäsensivuston pilotissa, joka päättyi 31.3.2024. Tämä artikkeli on julkaistu täydennettynä Omaisena.fi-sivustolla 17.11.2024.
