Sanotaanko ikäihmisten avun tarpeelle useammin ”ei” kuin ”kyllä”?

Ikääntyneiden palveluiden saamisen kriteerit ovat tiukentuneet liikaa.

Hyvinvointialueiden ikääntyneiden palveluiden palvelukuvauksissa kerrotaan enemmän siitä, mitä ei tehdä kuin siitä, mitä tehdään. Toki alkusivuilla esimerkiksi eräässä palvelukuvauksista kuvaillaan, kuinka ”periaatteena on tukea ikääntyneiden mahdollisuutta elää arvokkaasti, turvallisesti ja omatoimisesti”. Toteutuuko tämä kuitenkaan käytännössä, jos ikäihmisten itsensä tai heidän läheistensä kuvailemalle avun tarpeelle sanotaan useammin ”ei” kuin ”kyllä”? Toistuvasti todetaan, mitä ei voi saada, mitä ei tehdä ja kenelle ei myönnetä. Myös puhelimessa kerrotaan enemmän siitä, miksi jotain ei voida myöntää kuin siitä että ikäihmistä autettaisiin kotiin.

Palvelukuvauksessa mainittu ”Omatoimisuuden tukeminen” vaikuttaisi siis olevan sitä, että niin kauan kuin vanhus saa itse otettua lääkkeet ja osaa pukea vaatteet päällensä, häntä ei tarvitse tukea esimerkiksi päivittäisessä yleisessä pärjäämisessä, kodin siisteyden ylläpidossa tai kodin ulkopuolisessa asioimisessa julkisten palvelujen turvin. Asiat ulkoistetaan palvelukuvauksessa milloin joko asiakkaan itsensä tai milloin hänen läheistensä, omaistensa, lähipiirinsä tai vapaaehtoistyön tehtäväksi, muotoilut hyvinvointialueen palvelukuvauksessa vaihtelevat tehtäväkohdittain. Erikseen korostetaan, että yksinomaan henkilön korkea ikä ei oikeuta palveluihin, ellei kunto ole merkittävän huono.

Kun palveluja ei tarjota ennaltaehkäisevästi kotiin, terveyskeskukset ja sairaalat pullistelevat vanhuksia, jotka ovat joutuneet yhtäkkiä heikkoon kuntoon. Enkä enää esimerkiksi kotihoidon työntekijöiden arkea nähneenä ihmettele, miksi hoiva-alan osaajia lähtee mieluummin muille aloille tai muihin maihin töihin. He eivät saa tehdä työtään kohtalaisin työmäärin ja asiakkaitaan auttaen vaan vaatimukset ovat mahdottomalla tasolla ja he juoksevat ovelta toiselle äkkiä lääkkeet antaen. He eivät jaksa sopeutua jatkuvasti kiristyviin vaatimuksiin kun eivät saa kohdata rauhassa ja arvostavasti ikäihmisiä.

Hyvinvointialueiden myötä sekin kotipalvelu ja kotihoito, mikä aiemmin oli vielä saatavilla, on saatu romutettua. Vielä muutama vuosi sitten kotihoidon omahoitaja-käsite toteutui käytännössä. Omahoitaja siis kävi työvuorojensa aikana niiden kotihoidon asiakkaiden luona keiden omahoitaja oli. Omahoitajalla saattoi jopa olla virkistykselliseen toimintaan aikaa asiakkaansa luona, esimerkiksi viedä asiakkaan kotipihalle hetkeksi nauttimaan kesäpäivästä. Sitten, jo ennen hyvinvointialueiden syntyä, alkoi niin sanottu ”työajan tehostaminen”, jolloin esimerkiksi eräässä sote-kuntayhtymässä hoitajat käyttivät työaikansa ajamiseen poukkoillen ympäri kaupunkia.

Nyt palveluja ei tarjota senkään vertaa kuin aiemmin. Kotihoidon tai palvelusetelin saamisen kriteerit ovat tiukentuneet käsittämättömälle tasolle kautta linjan. Jos vanhus ei ole muistisairas, hän ei esimerkiksi liikuntakyvyn rajoitteiden takia saa välttämättä juuri mitään apua, vaan ainoa tarjottava apu saattaa olla esimerkiksi on turvapuhelin ja turvaranneke.

Useisiin palveluihin on lisäksi todella alhaiset varallisuusrajat. Esimerkiksi kerran kuussa käyvän siivouspalvelun varallisuusraja muiden kriteerien täyttyessä on reilu 1000 euroa. Eli siivouspalvelua myönnetään lähinnä niille vanhuksille, jotka eivät ole käyneet töissä. Jos eläke onkin 1100 euroa, katsotaan, että vanhuksella on varaa maksaa siivouspalvelu itse, ellei kykene siivoamaan.

Samaan aikaan kotitalousvähennykseen ollaan tekemässä niin merkittävät heikennykset, ettei korkeammallakaan eläkkeellä saa ostettua palveluja kohtuuhintaan yksityisiltä palveluntarjoajilta enää 2025. Heikennyksen sijaan hoiva- ja siivouspalveluiden kotitalousvähennystä pikemminkin pitäisi jatkaa tällä nyt käytössä olleella korkeammalla tasolla.

Hyvinvointivaltio perustui ajatukselle, että työtä tekevää tuetaan hänen hädänalaiseksi joutuessa. He, jotka rakensivat nykyisen Suomen 40-50 työvuoden mittaisilla urilla, mutta pienipalkkaisissa töissä, joista ei ole jäänyt suuria säästöjä ovat nykytilanteen suurimpia väliinputoajia. Vaikka he ovat melkeinpä sotaveteraaneihin verrattavissa olevia yhteiskunnan rakentajia, he eivät ikääntyneinä saa yhteiskunnan apua kodin ulkopuolelle asiointiin vaan ovat kotiensa vankeja. He eivät saa apua kodinhoitoon tai arvokkaaseen vanhuuteen omassa kodissaan, ellei joku vapaaehtoisesti heitä auta.

Ikääntyneiden palvelut kuuluisivat ensisijaisesti työtä tehneille, ikänsä ahkeroineille vanhuksille. On surullista katsoa, miten heidät jätetään oman onnensa nojaan siihen asti kunnes tilanne menee todella huonoksi. Nykyisessä hyvinvointialueiden toiminnassa ei ole ennaltaehkäisevää ja vireää vanhuutta tukevaa puolta.

Omaisen hyvinvointisivusto Omaisena.fi auttaa sinua omaisena toimimisessa sekä omaisena ja omassa elämässä jaksamisessa.

Voit ostaa verkkokaupastamme Vaikeiden asioiden keskustelukortit avuksi keskustelun avaamiseen ja keskustelun käymiseeen läheisesi kanssa. Julkaisemme artikkeleita Omaisena STARTTI -blogissamme sekä Omainen kysyy -asiantuntijahaastatteluja Vaikeat asiat -podcastissa Spotifyssä. Sivustoa ylläpitää kokemusasiantuntija, Luotettuni Oy:n yrittäjä Liisa Eskelinen.

Tämä artikkeli on julkaistu 13.9.2024 ja sitä on viimeksi päivitetty 14.9.2024.